Kädet, savi ja dreija

Anni Paunila tekee keramiikkaa Vihreässä Talossa Kuva Mikko Käkelä

Anni Paunila tekee keramiikkaa Vihreässä Talossa
Kuva Mikko Käkelä

Riihimäki on myös taiteilijoiden kaupunki. Pitkät perinteet liittyvät tunnetusti lasiin ja Hytti-kortteliin, mistä on ponnistanut myös Anni Paunila. Hän tekee lasia isänsä Pekka Paunilan verstaalla, mutta ennen kaikkea keramiikkaa Vihreässä Talossa.

Kyllä lapsuustaustalla on suuri mer­kitys oman urani valinnassa. Sitä kuitenkin suren edelleen, että Hyttikorttelin tarjoamat mahdollisuudet on menetetty taiteilijoiden ja käsityöläisten paikkana. Alkuperäinen ajatushan oli, että siellä on avoimia ateljeita ja käsityöläisten pajoja, joista voi ostaa tuottei­ta tekijöiltä suoraan. Onneksi lasia edelleen tehdään, mutta isäni taitaa olla ainoa, joka oikeasti toteuttaa alkuperäistä ajatusta, Anni Pauinila sanoo.

Hän ymmärtää kuitenkin, että asia ei ole niin yksinkertainen, että pelkästään hyvällä tonttipolitiikalla ja alueen säästämisellä olisi voitu ratkaista taiteilijoiden tilanne.

– Yksi hölmö asia on esimerkiksi arvonlisä­vero. Taidekäsitöiden myynti on arvonlisäve­rosta vapaata vain 8 000 euroon saakka. Raja on ehdottomasti liian matala myös sen vuoksi, että materiaalit ovat jatkuvasti kallistuneet. Miksi omasta työstä pitää maksaa muiden verojen lisäksi vielä arvonlisäveroa, eiväthän palkansaajatkaan niin tee.

Kädet, savi ja lasitteet. Anni Pauni­lan työhuone Vihreässä Talossa on juuri niin ihanassa mylläkässä kuin taiteilijan työhuone vain voi olla. Kaikkialla on valmiita ja puoli­valmiita töitä, erilaisia kokeiluja, lasitustestejä ja materiaaleja. Ikkunaseinällä on hyllyjä sekä kaappeja ja toisella puolella keraamikon todel­liset työkalut, dreija ja polttouuni.

– Pyrin hankkimaan materiaalit mahdolli­simman halvalla. Joskus saan kuivunutta sa­vea, joka on menossa poistettavaksi. Sen voin kuitenkin liettää uudelleen.

– Taiteellisen työn kannalta lasitteet ovat oleellinen osa. Niiden hinnat ovat rajusti nous­seet ja kilohinta voi olla jopa 50 euroa. Onneksi minun ei kuitenkaan tarvitse käyttää valmiita lasitteita, vaan pystyn koulutukseni ansiosta tekemään niitä itse. Voin joskus käyttää, jopa oman polttouunin puutuhkaa tai ostaa edulli­sia mineraaleja raaka-aineeksi. Tuhkaa ei teol­lisessa tuotannossa käytetä, mutta taiteelliseen työhön se sopii hyvin.

On hienoa, että on vanhempia, jotka ymmärtävät taideaineiden harrastamisen merkityksen.

Taiteen merkitys on unohdettu. Anni Paunila opettaa keramiikkaa Lasten- ja nuor­ten kuvataidekoulussa ja pitää sitä tärkeänä.

– On hienoa, että on vanhempia, jotka ymmärtävät taideaineiden harrastamisen mer­kityksen, mutta se eriarvoistaa jos opetus jää vain aktiivisten vanhempien ja harrasteryh-mien varaan.

– Liikunnan vaikutuksesta puhutaan paljon, mutta sama pätee taiteisiin. Niillä on suuri mer­kitys ihmisen mielenterveyteen. Uskon täysin esimerkiksi kuvataiteilija Friedensreich Hun­dertwasserin ajatuksiin, että myös alemmilla so­siaaliluokilla pitää olla oikeus asua kauneuden ympäröimänä. Tästä on Wienin Hundertwas­serhouse hieno osoitus. Talon vuokralaiset vali­taan sosiaalisin perustein, Anni Paunila sanoo.

Taidenäkemyksissään hän painottaakin kauneuden merkitystä. Hän pitää esimerkiksi jugendissa siitä, että esineitä tehtiin uniikeiksi aikaa säästämättä.

– Ikävä kyllä suomalaisessa funktionalis­min optimoinnissa on etenkin teollisen kera­miikan tuotannossa kadotettu ihmisen ja ke­ramiikan suhde ja tuotteet ovat siinä mielessä kuolleita. Kyse on kuitenkin yli 10 000 vuotta vanhaasta perinteestä.

Kaikki resurssit tehokäyttöön. Anni Paunila ei pidä järkevänä sitä, että resursseja hukataan.

– Aina puhutaan rahasta, mutta toisaalta resursseja ja mahdollisuuksia hukataan. Tie-dän, että Riihimäelläkin on useita polttouuneja lähes käyttämättä. Olisi järkevämpää, että olisi sellaisia keskuksia, joissa tällaiset resurssit olisivat laajassa käytössä. Nyt niitä voi olla monissa kouluissa lähes käyttämättä, ja illalla, kun lapset ovat poissa, ne ovat lukkojen takana.

– Se on tuhlausta. Samoin tuhlausta on se, että Suomessa annetaan erinomaista ja erittäin kallista taidekoulutusta, mutta val-mistuttuaan nämä koulutetut taiteilijat työskentelevät esimerkiksi kauppojen kassoilla, koska työskentelyedellytyksiä ei ole.

Aihe on selvästi tärkeä Anni Paunilalle. Hän innostuu, mutta ei kuitenkaan paasaa, vaan palaa hetken kuluttua taas työn pariin. Dreija alkaa pyöriä ja savikimpale löytää nopeasti kulhon muodon. Onneksi jotkut yhä ymmärtävät käsityön arvon: hän tekee astioita helsinkiläiseen Michelin-ravintola Askiin. Uniikkeja tuotteita.

Juttu on julkaistu Koti & Kaupunki 1/2015 -lehdessä.

Lue lisäksi Taidetta uuteen jäähalliin